24. tammikuuta 2008

Yliopisto 2010 - akatemia vai tuotantolaitos?

Yliopistoista tutkintotehtaiksi

Yliopistojen talous on ajettu kriisiin viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. 1990-luvun laman jälkeen valtiojohto teki tietoisen päätöksen tieteellisen tutkimuksen ja korkeakoulutuksen lisäämisestä. Kasvattaakseen tutkintojen määrää opetusministeriö ryhtyi jakamaan tiedekunnille ja laitoksille rahaa tuotettujen tutkintojen määrän perusteella.

Nyt vuonna 2008 opiskelijoiden kokonaismäärä on puolitoistakertainen ja väitöskirjojen vuosittainen määrä noin kolminkertainen lamaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna. Koska yliopistojen henkilöstön määrää ei ole lisätty samassa suhteessa, laitokset ovat usein täysin ylikuormitettuja, jolloin henkilökunnalle ei jää riittävästi aikaa ohjaukselle ja tutkimukselle. Yliopisto on muuttunut projektimyllyksi epävarman rahoituksen edessä, jossa kukaan paitsi vakiintunut professori ei voi olla varma, mitä tekee puolen vuoden päästä.

Syksyn 2007 budjettiriihessä yliopistojen julkista perusrahoitusta lisättiin 25 miljoonalla eurolla, mikä hädin tuskin riittää jatkuvasti nouseviin kiinteistömenoihin ja palkkoihin – varsinainen toiminnallinen perusrahoitus ei ole juurikaan kasvanut.

Yliopistojen julkisen perusrahoituksen lisäämisen sijaan onkin alettu pohtia uusia keinoja yliopistojen rahoituksen järjestämiseksi ja tehokkuuden parantamiseksi. Osittain tästä syystä nyt on käynnistetty yliopistolakiuudistus, jolla pyritään ulkoisen rahoituksen lisäksi mahdollistamaan monia muita ikäviä uudistuksia.

Hallinto paremmaksi akateemisen yhteisön ehdoilla
Eivätkö yliopistolaiset ole kykeneviä päättämään talousasioista itse?

Yliopistolla sovelletaan kaikkeen päätöksentekoon kolmikantaa. Kolmikannassa professoreilla, muulla henkilökunnalla ja opiskelijoilla on äänivaltaa. Näin on varmistettu, että sekä vakiintuneiden tutkijoiden ja opettajien, apurahalla elävien ja opetettavien kuin muidenkin ääni kuuluu päätöksenteossa.

Taloon on kuitenkin uudistajien mielestä saatava uusi kuri. Uuden lain myötä kolmikannan asemaa päätöksenteossa heikennetään ratkaisevasti. Reformoijat, jotka ovat huolissaan kolmikannan tasa-arvoisten ryhmien toimivan henkilökohtaisten intressiensä pohjalta, tuovat yritysmaailman ”intressittömiä” edustajia mukaan päättämään yliopistomme taloudesta ja strategiasta dynaamisuuden ja taloudellisen tehokkuuden nimissä. Valtaa keskitetään toimitusjohtaja-rehtorille, jonka valinta ei enää jäisikään pelkästään yliopistolaisten käsiin. Tällä järkytetään akateemista periaatetta, jonka mukaan tiedeyhteisö päättää itsenäisesti yliopiston suunnasta. Yliopistojen autonomiaa ja tieteen vapautta lisäämään pyrkivä yliopistolakihanke siirtääkin vallan pois yliopistolaisilta.

Myös kolmikannan ryhmien sisällä edustuksesta pitäisi päättää nykyistä demokraattisemmin ja asioista nykyistä avoimemmin. Tiede ja sivistys eivät voi toimia kilpailukyvyn tai kaupallisuuden vuoksi tai suljettujen ovien takana, yliopistot tarvitsevat siis lisää demokratiaa - eivät vähemmän.

Akateemista ja strategista päättämistä ei saa eikä voi erottaa toisistaan!

Säätiörahoitteista innovaatioyliopistoa perustetaan jo, ja mallia pidetään muillekin auki. Vapaan ja avoimen tiedeyhteisön raha-asioista päättävän säätiön aristokraattinen johto ei kolmikantaa tai opiskelijaedustusta kaipaa: uudistuksen jälkeen on turha valittaa, jos opiskelijoiden ääni ei kuulukaan päätöksenteossa tai jos liike-elämän edustajan ääni on opiskelijan ääntä arvokkaampi. Myös säätiömallin ulkopuolelle jääviä yliopistoja uhkaa kolmikannan poistaminen keskeisistä päätöksistä.

Sen sijaan, että keskusjohtoisuutta lisätään, tarvitaan yliopistoon lisää avoimuutta ja demokratiaa!

Yksityinen rahoitus ei ole ratkaisu rahapulaan
Vai haluatko hyväksyttää HOPSisi Keilaniemessä?

Yksityisellä rahoituksella voitaisiin kattaa yliopiston kuluista vain murto-osa, eikä sen lisääminen yliopistoissa ole ongelmatonta. Ensinnäkin yksityinen rahoitus suosii tutkimusaloja, jotka ovat kaupallisesti hyödynnettävissä. Tämä sulkee ulos suuren osan mm. humanistisista tieteistä, joita yrityksillä ei ole kannustimia tukea. Tieteen itseisarvoa ei saa unohtaa, yliopisto ei ole tuotantolaitos, jonka päätehtävä olisi parantaa Suomen kansantalouden kilpailukykyä.

Vaikka periaatteeksi otettaisiinkin, että yksityisrahoitteinen tutkimus tai tilauskoulutus toteutettaisiin erillisenä perustutkimuksesta tai -opetuksesta, johtaisi se väistämättä priorisointeihin myös opetuksen saralla. Yliopiston henkilöstö joutuu joka tapauksessa vastaamaan molemmista sektoreista, muutenhan yritysten tai yhteisöjen kannattaisi toteuttaa tutkimuksensa tai koulutuksensa muualla.

Yksityinen rahoitus tuo mukanaan myös velvoitteita, jotka ovat vieraita akateemiselle maailmalle. Tutkimusta tai osia siitä julistetaan yhä enenevässä määrin salaiseksi liikesalaisuuteen vedoten. Pahimmassa tapauksessa tutkimustuloksia joudutaan jättämään kokonaan julkaisematta, mikäli ne eivät miellytä tilaajaa. Tästä on maailmalla lukuisia esimerkkejä erityisesti lääketeollisuuden saralla.

Mikäli yliopistot pannaan kilpailemaan yksityisestä rahoituksesta, seuraa siitä alueellista eriarvoisuutta ja tiettyjen tutkimusalojen hyvinvointia toisten kustannuksella. Laaja akateeminen koulutus ja tutkimus ovat itsessään arvokkaita, eikä tutkimusaloja tule karsia tuottavuuden perusteella. Muussa tapauksessa tähän asti tuntemamme sivistysyliopisto voidaan hyvästellä lopullisesti.

Koulutuksen kaupallistuminen luo eriarvoisuutta

Valtio on nyt "autonomisessa yliopistossamme" toteuttamassa tilauskoulutusta ostopalveluna ulkomaisille tahoille kuten valtioille ja järjestöille ja kokeilemassa lukukausimaksuja EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Innokkaimmat nostavat keskusteluun jo lukukausimaksuja kaikille.

Korkeakoulututkinnon vuosikustannukset yliopistolle ovat 4000-32 000 euroa. Lukukausimaksuilla kustannettaisiin joka tapauksessa vain osa tutkintojen kustannuksista. Maksut olisivat korkeintaan 12 000 euroa vuodessa, siis tonnin kuussa. Olisiko sinulla varaa maksaa?

Jos hyväksymme koulutuksen muuttumisen kauppatavaraksi, yliopistomme ei ole enää entisensä. Koulutuksen tekeminen maksulliseksi joillekin on ensimmäinen askel kohti kaikille lankeavia lukukausimaksuja. Koulutuksen maksuttomuus perustuu tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien takaamiseen. Opiskeluun pitää myös jatkossa olla mahdollisuus sosiaalisesta taustasta riippumatta.

Korkeakoulutuksen hinnoittelun taustalla on tavoite kansainvälistää suomalaisia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja kaksinkertaistamalla ulkomaisten opiskelijoiden määrä alle vuosikymmenessä. Lukukausimaksuilla olisi tarkoitus kattaa osa kansainvälistymisen kuluista. Missään ei kuitenkaan ole vastattu siihen, millä tavoin suomalaisten yliopistojen vetovoima paranisi lukukausimaksujen myötä. Ylioppilaskuntien tekemän selvityksen mukaan 60 % Suomessa opiskelevista ulkomaisista tutkinto-opiskelijoista olisi jättänyt tulematta Suomen yliopistoihin, mikäli heidän opiskelunsa olisi ollut maksullista.

Opiskelijaystävällinen yliopisto edellyttää opintojen tukemista ja parempaa opetusta, ei hintalapun asettamista koulutukselle!


Me vaadimme:

Lisää julkista perusrahoitusta yliopistoille

Yliopiston autonomian lisäämistä

Kolmikannan säilyttämistä kaikilla akateemisen yhteisön hallintotasoilla

Opiskelija- ja hallintoedustajien valinnan demokratisoimista

Yliopiston henkilöstön kuulemista kaikissa heidän työsuhteitaan koskevissa päätöksissä

Maksutonta koulutusta kaikille


Opiskelija, yliopistolainen – tule kanssamme osoittamaan, että toisenlainen yliopisto on mahdollinen! Me emme alistu!

HYYn Vihreät on Helsingin yliopiston Attacin, Sitoutumattoman vasemmiston ja Opiskelijoiden sosialidemokraattisen yhdistyksen kanssa mukana toteuttamassa yliopistolakikampanjaa.

Haluatko toimia paremman yliopiston puolesta? Tervetuloa kokoukseemme 11.2. klo 19 Uuden ylioppilastalon A-rapun viidennen kerroksen kerhohuoneeseemme (Mannerheimintie 5 A).

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ymmärrä, minkä takia kirjoittaja vastustaa palvelusta maksamista. Minusta on lähes järkyttävää, että yliopistoon voi kuka tahansa kävellä sisään, käyttää ilmaiseksi tietokoneita ja nettiä, saada opetusta, lainata teoksia ja olla niitä palauttamatta. Kuka tämän kaiken on järjestänyt? Kansa. Se markkinaehdoilla elävä ja työtä tekevä osa, jonka palkasta verokarhu lohkaiseen ison osan, jotta yhteiskunnan tuottamaton osa voisi roikkua kymmenen vuotta yliopistossa kirjoilla omaan tahtiin laiskotellen.

Kun ehdotetaan, että ehkä yliopistokin voisi kantaa edes osan omasta painostaan, tämä herättää joka kerta suurta vastustusta. En ymmärrä. Tilanne on täysin analoginen kotona äidin luona asustavaan täysi-ikäiseen. Äiti on hyväsydäminen ihminen eikä henno lähettää pienokaistaan julmaan maailmaan. Lapsen pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Hänellä ei ole mitään moraalista oikeutta vaatia äitiä maksamaan sähkölaskuaan ja ostamaan uusinta playstationia. Äiti on tässä yhteiskunta, lapsi on yliopisto ja "julma maailma" on markkinatalous.

Kun ajattelet tämän analogian kautta sitä miksi sosiaalipalveluihin ym. mieluusti satsataan minimaalisesti rahaa, ymmärrät syyn. Jos tietäisin maksavani vähemmän veroja kuin saavani niistä palveluita, asenteeni tarjottuun olisi paljon, PALJON nöyrempi. Toki minusta on kiva kävellä yliopistoon, missä kaikki on ilmaista, ei tässä pitäisi siitä olla kysymys. Mutta älä koskaan unohda, että se mikä on sinulle ilmaista ei ole ilmaista jollekin muulle. Jolla ei ole, siltäkö ei voi vaatia? Mielestäni tämä on eettisesti väärä lähtökohta. Verotus rankaisee työtä tekevää kansanosaa, jonka harteilla koko yhteiskunnan talous on.

Erkki kirjoitti...

Hei Aapeli,

Kiitoksia kommenteistasi. Pahoittelen, mikäli tekstistä ei käynyt selkeästi ilmi, että kyseessä oli HY Attacin, HyVin, SitVasin ja OSYn yhteinen pamfletti, ei allekirjoittaneen oma aikaansaannos.

Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio on käyttänyt EVA:lle tekemässään analyysissä "Suomen yliopistojen kestävä rahoituspohja" samaa argumenttia kuin sinäkin. Raivion näkemyksen mukaan alemmat työtätekevät yhteiskuntaluokat maksavat nykytilanteessa ylempien luokkien korkeakoulutuksen. Tämä väite perustuu siihen, että akateemisten vanhempien lapset aloittavat seitsemän kertaa todennäköisemmin korkeakouluopinnot kuin ei-akateemisten vanhempien lapset.

Itse en kuitenkaan ymmärrä "työtä tekevän kansan" ja yliopisto-opiskelijoiden vastakkainasettelua, mikäli asiaa tarkastellaan yhtään pidemmällä aikavälillä. Opinnot suoritettuaan myös nämä "kymmenen vuotta kirjoilla omaan tahtiin laiskotelleet" (usein siinä sivussa töitä tehneet) siirtyvät täysipäiväisesti työelämään maksamaan yhteiskunnalta "ilmaiseksi" saamiaan palveluja takaisin verojen muodossa, usein vielä keskipalkkaa suuremmalla tulotasolla alasta toki riippuen.

Mikäli opiskelusta tehtäisiin maksullista, vääristettäisiin yliopisto-opiskelijoiden sosioekonomista taustaa entisestään. Ainoastaan hyväosaisilla olisi tällöin varaa hankkia jälkikasvulleen korkeakoulutus. Tämä kasvattaisi myös tuloeroja entisestään "työtä tekevän kansan" ja korkeakoulutettujen välillä, kun korkeakoulutetun työvoiman tarjonta vähentyisi.

Jos unohdetaan kansantaloudelliset panos/hyöty-laskentamallit, näkisin, että yliopistokoulutus ja tiede itsessään ovat arvokkaita asioita, joille ei tule laskea markkinahintaa.

Viimeisen kappaleesi argumentaatio ei oikein auennut minulle useammankaan lukukerran jälkeen. Haluaisitko vielä selventää sitä?

Anonyymi kirjoitti...

Hei Erkki, kiitos vastauksestasi.

Mielestäni monet markkinatalouden positiiviset puolet, kuten tehokkuus ja johtamistaito eivät tule tarpeeksi hyvin esille yliopistossa. On tietysti helppoa laskea yliopiston suuret kulut yhteen ja jakaa se opiskelijoiden määrällä, mistä tämä alkuperäisen tekstin 12000 euroa vuodessa ilmeisesti saadaan. Ongelman ydin on asenne: kun antajana on valtio, sitä voidaan pitää ehtymättömänä runsauden sarvena, joka jakelee pelimerkkejä poliittisilla päätöksillä.

Markkinatalouden yksi hienoimpia ominaisuuksia on toiminnan tarkoituksenmukaisuus. Menestyvä yritys tekee juuri sitä mikä "myy", eli mikä ihmisiä kiinnostaa ja mistä he ovat valmiita maksamaan, karsien itseään korjaavan prosessin tavoin pois kaiken epäolennaisen.

Olen itsekin yliopisto-opiskelija ja olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka valtavasti yliopistolta löytyy erilaisia pieniä projektikerhoja joilla ei tunnu olevan suoranaisesti mitään tekemistä opetuksen tai tieteen tekemisen kanssa. Yhtenäisiä standardeja ei ole - välillä tuntuu kuin laitos olisi perustettu alle viisi vuotta sitten. Tämä heijastuu myös pätkätyösuhteissa yliopiston kanssa.

Näkisin valtion ensisijaisena tehtävänä yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömän infrastruktuurin ylläpidon. Sivistysvaltiossa lapsista, vanhuksista ja työkyvyttömistä pidetään huolta, mutta en pidä siitä miten vielä nykyisinkin ns. "elämäntapaluuserit" nostetaan yhteiskunnan ikoneiksi. Kun nuori täyttää 18 vuotta, hän on yhteiskunnan täysipainoinen jäsen, vastuussa itsestään. Mielestäni valtiolla ei silloin pitäisi olla velvoitteita kustantaa opiskelupaikkaa ihan vain sillä perusteella, että henkilö on köyhä. Väittäisin jopa, että opiskelijoiksi aikovien olisi hyvä saada ensin alalta käytännön työkokemusta. Työntekijöiden reservistä sitten koulutettaisiin osa muodollisesti päteviksi tieteen edistäjiksi. Nykyinen malli menee nurinkurisesti - yliopistoissa koulutetaan tutkintoja joille ei ole mitään kysyntää yksityisellä sektorilla. Tämä ei ole kenenkään etu.

Suomella on globalisaation ongelma nykyisellä mallilla. Ihmiset tulevat tänne saamaan verovaroilla kustannetun koulutuksen ja lähtevät sen jälkeen maksimoimaan tulonsa maihin, joissa verotus on keveämpää.

Yliopistokoulutus ja tiede itsessään ovat arvokkaita asioita minunkin mielestäni ja juuri siksi yliopisto ansaitsee ryhtiliikkeen. Ei meidän tulisi vain pummata valtion rahoja, vaan tehdä oikeasti tiedettä ja opettaa ihmisiä niin hyvin, että toiminta kannattaa.

Anonyymi kirjoitti...

Aapeli: Markkinatalous ei toimi tarkoituksenmukaisesti. Jo muuan herra Adam Smith ymmärsi 1700-luvulla, että markkinat toimivat tarkoituksenmukaisesti vain silloin, kun niillä ei ole ulkoisvaikutuksia. Toisin sanoen mikään toiminta ei hyödytä tai haittaa ulkopuolisia, vaan vaikutukset kohdistuvat ainoastaan toiminnan osapuoliin.

Markkinatalous on hyvä siinä, mitä se tekee, eli yksinkertaisten mittareiden optimoinnissa. Todennäköisesti, riittävän suuressa mittakaavassa ja riittävän pitkällä aikavälillä. Toisinaan maailma on kuitenkin liian pieni, tarvittava aika liian pitkä tai muutokset liian nopeita, jotta markkinatalous pystyisi löytämään paikallista optimia.

Paikallinen optimi taas ei välttämättä ole kovin tarkoituksenmukainen. Esimerkiksi monopoli on usein paikallinen optimi, jolle markkinamekanismi luo niin korkean potentiaalivallin, ettei monopoli murru ilman pakkokeinoja.

Optimointimenetelmänä markkinatalous on varsin yksinkertainen ja virhealtis. Eräs hypoteesi onkin, että tietokoneet ovat nykyisin niin nopeita, etteivät markkinat todennäköisesti pysty löytämään sellaisia ratkaisuja, joita hyvä tietokonesimulaatio ei kohtuullisessa ajassa löydä.

Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä. Siihen turvauduttaessa tulee ymmärtää, että markkinat optimoivat vain asetettuja mittareita eivätkä asioita, joita ne on tarkoitettu mittaamaan. Menestyvä yritys ei ole sama asia kuin yritys, joka tekee sitä, mikä myy. Asiat, jotka myyvät, eivät ole samoja kuin ne, joita ihmiset haluavat, jotka taas eivät ole samoja kuin ne, joita ihmiset tarvitsevat. Mitkä tahansa kaksi ilmausta vastaavat mitä todennäköisimmin eri tavoitteita, joiden optimoimiseksi tarvitaan siis eri mittareita.

Valtion ja politiikan tehtävänä onkin tavoitteiden asettaminen ja mekanismien suunnitteleminen. Jos puitteet on asetettu sopivasti, markkinatalous pyrkii tehostamaan toimintaa mittareilla, jotka vastaavat kohtuullisen hyvin todellisia tavoitteita - mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jossain välissä markkinat oppivat optimoimaan mittareita liian hyvin, jolloin ne eivät enää toimikaan tarkoituksenmukaisesti, vaan tarvitaan uusia mittareita ja uusia mekanismeja. Maailma ei tule koskaan valmiiksi

Markkinat ovat politiikan työkalu. On naiivia haihattelua uskoa, että talous ja politiikka voitaisiin erottaa toisistaan niin, että poliitikot vastaisivat "politiikasta" ja markkinat "taloudesta" ja lopputulos olisi hyvä. Vaikka jotkin keinotekoiset rajat määriteltäisiinkin ja poliitikot osaisivat pysyä poissa markkinoiden tontilta, markkinat eivät pysyisi erossa politiikasta. Sehän kuuluu jo markkinatalouden perusolemukseen - jos johonkin asiaan puuttuminen on tarpeeksi hyödyllistä, kilpailu takaa sen, että siihen puuttuvat menestyvät todennäköisesti muita paremmin. Politiikkaan taas kannattaa puuttua, ellei sen pelikenttää määritellä niin kapea-alaisesti, että koko käsite menettää merkityksensä ja todellinen politiikka tapahdu markkinoilla.

Markkinatalous ei ole mikään tavoitetila tai tietynlaisen talousjärjestelmän kuvaus, vaan kiinteä osa todellisuuden luonnetta. Kysymys on olennaisesti samasta asiasta kuin evoluutiossa tai monessa muussa hajautetun päätöksenteon mekanismissa. Etenkin evoluutiosta kannattaa ottaa oppia, sillä siinä on nähtävissä valintojen seurauksia paljon pidemmällä aikavälillä kuin vapaan markkinatalouden puolestapuhujat jaksavat tarkastella.

Evoluutio on pitkälti tasapainoilua kahdenlaisten voimien välillä. Toisaalta mutaatiot, jotka auttavat menestymään vallitsevissa olosuhteissa, yleistyvät. Homogeeninen populaatio, jossa tällaiset muutokset ovat yleisiä, menestyy kilpailijoitaan paremmin. Toisaalta taas olosuhteet muuttuvat ajan myötä, ja mitä enemmän geneettistä vaihtelua populaatiossa on, sitä todennäköisemmin siitä löytyy ominaisuuksia, jotka auttavat menestymään uusissa olosuhteissa.

Vastaava pätee muuallakin. Organisaatio, joka toimii tehokkaasti ja tekee hyödyllisiä asioita, hyödyttää yhteiskuntaa. Jos useimmat organisaatiot toimivat näin, yhteiskunta menestyy. Kuitenkin jos missään ei harjoiteta hyödyttömältä vaikuttavaa puuhastelua ja merkityksettömiltä tuntuvien asioiden pohtimista, ollaan maailman muuttuessa ongelmissa. Kun kaikki ovat tehneet vain vanhassa maailmassa hyödyllisiä asioita, yhteiskunnalla ei ole edellytyksiä, jotka auttaisivat sitä menestymään muuttuneissa olosuhteissa.

Yliopiston on suurelta osin tarkoitus olla juuri sellainen geneettisen vaihtelun lähde, joka mahdollistaa menestymisen tulevaisuudessakin. Sen ei ole - tutkijoita ja joitain muita aloja lukuun ottamatta - tarkoituskaan kouluttaa ihmisiä suoraan työelämän tarpeisiin. Sitä varten ovat ammattikorkeakoulut.

Yliopiston tulee kouluttaa sivistyneitä ihmisiä, joilla on laaja näkemys maailmasta. Tällaiset ihmiset pystyvät kyllä tarvittaessa omaksumaan työelämässä tarvittavat taidot, vaikka se ei olekaan heidän tärkein antinsa yhteiskunnalle. Sen sijaan heidän laajasta sivistyksestään on hyötyä muutosten sattuessa, jolloin heillä on ammattiin kouluttautuneita paremmat edellytykset löytää uusissa olosuhteissa menestyksekkäitä toimintatapoja.

Anonyymi kirjoitti...

Aapeli: "Markkinatalouden yksi hienoimpia ominaisuuksia on toiminnan tarkoituksenmukaisuus. Menestyvä yritys tekee juuri sitä mikä "myy", eli mikä ihmisiä kiinnostaa ja mistä he ovat valmiita maksamaan, karsien itseään korjaavan prosessin tavoin pois kaiken epäolennaisen."

Niin, kuten esimerkiksi kokonaistoiminnan eettiset ja ekologiset tarkastelut tai ihmisten tietoisuuden ja valinnanvapauden lisäämisen. Nämä ovat nimenomaan tuon puhtaan yksinkertaisen ja kauniin funktionaalisuuden ulkopuolella - ja ovat historiassa olleet usein myös käytännössä poissuljettuja yritysten ajattelusta...