Vihreä ajattelu voi lähteä liikkeelle ympäristön lähtökohdista. Ympäristö onkin usein kantava, poikkileikkaava teema vihreässä politiikassa: ihminen ymmärretään muun luonnon ja eliöstön kanssa yhtävertaisena osana tätä planeettaa ennemmin kuin sen ”hallitsijana” tai yläkastina. Vihreys ei kuitenkaan ole pelkkää ympäristöliikettä, yhden asian ajamista kaikin keinoin. Se on kokonaisvaltaisempaa, ja sen taustalla on oltava muutakin kuin ympäristön arvostaminen.
Toinen vihreä sana voisi olla tyytyminen. Tai sillä on ehkä joillekin negatiivinen sävy; ennemmin voisi puhua vaikka tyytyväisyydestä, tai kärsivällisyydestä. Ymmärrämme, että taloudellisella kasvulla on rajansa, emmekä loputtomasti halua lisää, lisää, lisää – ainakaan roinaa. Sen sijaan koemme, että elämykset, hetket, voivat olla paljon arvokkaampia kuin fyysinen mammona. Emme ihannoi ja tavoittele omistamista, vaan onnellisuutta ja hyvää elämää.
Hyvää elämää on kuitenkin vaikea puhtain sydämin viettää, jos tietää sen olevan epäoikeudenmukaisin keinoin saavutettu. Oikeudenmukaisuuden on oltava jotakin, joka ulottuu tasolta toiselle: naapurustosta ja työyhteisöstä kuntatasolle, edelleen kansalliselle tasolle ja koko maailmaan. Moni vihreä kokee olevansa ensisijaisesti maailmankansalainen, ja vasta toissijaisesti oman maanosansa tai valtionsa kansalainen.
Tästä pääsemmekin vastuuseen. Vastuuseen paitsi ympäristöstä, planeetasta ja ilmastosta ja niiden tulevaisuudesta, myös kanssaihmisistämme ja meidän omista teoistamme. Ei ole olemassa pieniä tekoja. On vain suuria.
Vihreässä politiikassa vastuun kantaminen ja kasvun rajojen hahmottaminen näkyvät usein käytännössä varovaisuusperiaatteen toteuttamisena. Yhteisen hyvän rakentaminen ei ole uhkapeliä, jossa olisi väistämätön pakko ikuisesti tasapainoilla suhdanteiden ja todennäköisyyksien kanssa. Tärkeämpää on varmistaa saavutettu onnellisuus.
Edes vihreä ei loppujen lopuksi voi välttyä juurtuneelta vasemmisto–oikeisto-jaottelulta, ja olisi itsensä huijaamista väittää muuta. Tämä yksiulotteinen, pölyttynyt skaala ei kuitenkaan ole vihreydelle läheskään niin oleellinen kuin yllä mainitut asiat. Ainakin haluamme olla edellä ja yhdistää origon kummaltakin puolelta ne parhaat seikat: olemme ensisijaisesti heikomman puolella, mutta emme pelkää käyttää markkinoita, globalisaatiota ja suuryrityksiä välineinä heikomman puolien pitämiseen. Samaan aikaan emme voi omia vihreyttä. Vihreällä on lähtökohtaisesti vapaat kädet asettaa itsensä johonkin pisteeseen tässä koordinaatistossa – silläkin uhalla, että saamme niskaamme roimasti lokaa sekä oikealta että vasemmalta.
Tuskin on olemassa yhtä yksinkertaista vihreyden sydäntä, jonka voisi purkaa sanoiksi sitä rikkomatta. On vain ihmisiä joilla on jotain yhteistä: yhteisiä arvoja ja yhteisiä tavoitteita – ja halu saavuttaa ne yhdessä.
